Sinä vuonna talvi ei koskaan alkanut

En ole kokenut pimeämpää ajanjaksoa elämäni aikana. Jatkuvat huonot uutiset, oma heikkenevä terveys. Useimpina päivinä kuuntelen sateen ropinaa ikkunalautaan, viitsimättä edes avata verhoja. Sumuinen kylmä ilma tai märkä ja kuollut maa eivät ole omiaan herättämään muuta kuin masennuksen.  Monina aamuina toivon verhojen raosta kurkistaessani näkeväni valkean maan ja puut lumihunnussaan. Loppujen lopuksi herään todellisuuteen ja nauran typerille kuvitelmilleni.

Toisaalta en voi syyttää itseäni. Kukapa olisi tiennyt millaista jälkeä tuo sota toi tullessaan, mitä se teki ihmisille, ympäristölle ja jopa säälle? Useimmat eivät enää uskalla liikkua pimeällä. Itseäni valon puute ei ikinä pelottanut. Pimeä tuntuu jopa päivää ja näkyvillä liikkumista turvallisemmalta. Eivät ne epämuodostuneet rakit yöllä sen häijympiä ole. Itse asiassa usein jopa unisempia ja hitaampia kuin päivällä.

Katson vanhan sähköhellan paikalla olevaa nuotiota ja sen yllä roikkuvaa kahvipannua. Nautin kahvin tuoksusta viimeisiä kertoja. Puruja on muutamaan pannulliseen, ehkäpä säästän ne väsyneenä selvitäkseni. En haluaisi luopua tästä nautinnosta, jota pidin ennen itsestäänselvyytenä. Vasta vuosi sodan syttymisestä aloin täysin ymmärtää, ettei se kahvipapu täällä Pohjolassa kasva. Ruoka vielä onneksi.  Vaikka sanovatkin harvenevissa radiolähetyksissä säteilyn eläimissä olevan niin suurta, että vain kasviravintoa kannattaisi syödä. Eikä siinäkään ole hurraamista.

Sanovat mitä sanovat, säteilyä ja kahvin loppumista pahempia ovat ihmiset. Sota tuli, sitä kesti aikansa ja ihmiset tappoivat toisiaan. Ydinräjähdykset veivät mukanaan suurimman osan Suomenkin järjestelmän osista, jäljellä on lähinnä yksittäisiä selviytyjiä. Ja vaikka sota loppui, ihmiset eivät lakanneet sotimasta. Ei tullut kansan yhteistä nousua rakentaa uusi Suomi. Ei ollut enää kansaa, oli vain selviytyjiä ja ihmisraunioita. Jokainen oli oppinut, että vain itseensä voi luottaa. 

Olen kuullut huhuja jostakin armeijan ja poliisin ylläpitämistä leireistä Etelä-Suomessa, mutta radioon niistä ei ole sanomaa kantautunut. Senkin paristot käyvät vähiin. Lisää etsiminen tarkottaisi kahdenkymmenen kilometrin kävelymatkaa suuntaansa, eikä niiden löytämisestä olisi takuita. Pitäisi varustautua ruokavaroin ja aseistautua.  Ja kulkea metsässä valonlähteettä.  Kuten mainitsin, päivällä liikkuminen voi olla pelottavaa. Ja toivoisin, että karanneet ja isännättömiksi jääneet, sairaat ja vesikauhuiset koirat olisivat ainoa syy.

Satunnaisten armeijoiden aseistettuja koneita ja koptereita lentää edelleen silloin tällöin yli, ja useimmat selvinneet paikalliset ovat kaikkea muuta kuin ystävällisiä. Oikeastaan ainoa syy, miksi olen edelleen hengissä, on se, etteivät kummatkaan tahot tiedä olemassaolostani. Hymähdän harhaileville ajatuksilleni ja kaadan pannusta kahvia.

Huomenna lähden.

Kuura

Mieltäni painavi,
käy kuoloon kaihoni
Kuolla taistoon,
ei tuskaan haipua

  Mutta elo mua kutsuu
  tuo kauneudellaan
  Saa luonto ja maa tää
  mut tuonesta luopumaan

Kuura ja routa nuo viestivät sen:
  On tullut aika yön, pimeyden, unen

 

Metsän Herralle

Sointini soi kaihoaan,
sydämeni roihuaa
Käy luontohon vain kaipuuni,
vie metsän rauha pelkoni

Siis kuule, suuri Metsän Herra:
  Anna meidän tarpoella,
  maillasi vaaratta kulkea
  Alkaa uusi aika kerran,
  en tahdo siihen mukahan

  Suo armoas siis vaikka
  sut unhoitan mä, halveksun
  On täällä minun kotopaikka,
  suojassas on rauha mun

 

Luontoni

Eksyinpä mä itseltäni,
luontoni lujan kadotin
Älä anna minun mennä
vielä tuonelan majoille

  Nouse sieltä synnyinmaasta,
  anna voimasi minulle
  Näytä mulle minun paikka,
  johda kulkuni kodolle

   Näytä mik’ on minun luonto,
   mistä voimani kohovi
   Metsästä vai jokehesta,
   järvestä vai kankahalta?
   Maasta mullan savisesta,
   vaiko vuoren kalliolta?

Missä onkaan mulle paikka,
kuinka löytyvi kotoni?
Kiitosta käy hengille
jos löydän jälleen luontoni

 

Kulkija

Kuutamo kulkee
   vain varjoja luoden
Syliinsä sulkee
   taas muistot nuo tuoden
Hiljaiseen yöhön
   itseni kadotan
Tähtien vyöhön
   kohti vastausta kurotan
Taa pilvien harson
   kuu kätköhön jää
Yksin ollako tahdon,
   tuumii kulkija tää

Olen Mikael Visala, Ension ystävä jo peruskouluajoilta. Toimin Kirvesnovellien verkkomestarina ja kirjoitan myös itse runoja, joskus jopa novelleja, teemaltaan hieman Ension tekstejä vakavampia. Tältä sivulta löydät pääasiassa vanhoja tekstejäni, ehkä tulevaisuudessa uusiakin.

Runoja

Novelleja