En ole kokenut pimeämpää ajanjaksoa elämäni aikana. Jatkuvat huonot uutiset, oma heikkenevä terveys. Useimpina päivinä kuuntelen sateen ropinaa ikkunalautaan, viitsimättä edes avata verhoja. Sumuinen kylmä ilma tai märkä ja kuollut maa eivät ole omiaan herättämään muuta kuin masennuksen.  Monina aamuina toivon verhojen raosta kurkistaessani näkeväni valkean maan ja puut lumihunnussaan. Loppujen lopuksi herään todellisuuteen ja nauran typerille kuvitelmilleni.

Toisaalta en voi syyttää itseäni. Kukapa olisi tiennyt millaista jälkeä tuo sota toi tullessaan, mitä se teki ihmisille, ympäristölle ja jopa säälle? Useimmat eivät enää uskalla liikkua pimeällä. Itseäni valon puute ei ikinä pelottanut. Pimeä tuntuu jopa päivää ja näkyvillä liikkumista turvallisemmalta. Eivät ne epämuodostuneet rakit yöllä sen häijympiä ole. Itse asiassa usein jopa unisempia ja hitaampia kuin päivällä.

Katson vanhan sähköhellan paikalla olevaa nuotiota ja sen yllä roikkuvaa kahvipannua. Nautin kahvin tuoksusta viimeisiä kertoja. Puruja on muutamaan pannulliseen, ehkäpä säästän ne väsyneenä selvitäkseni. En haluaisi luopua tästä nautinnosta, jota pidin ennen itsestäänselvyytenä. Vasta vuosi sodan syttymisestä aloin täysin ymmärtää, ettei se kahvipapu täällä Pohjolassa kasva. Ruoka vielä onneksi.  Vaikka sanovatkin harvenevissa radiolähetyksissä säteilyn eläimissä olevan niin suurta, että vain kasviravintoa kannattaisi syödä. Eikä siinäkään ole hurraamista.

Sanovat mitä sanovat, säteilyä ja kahvin loppumista pahempia ovat ihmiset. Sota tuli, sitä kesti aikansa ja ihmiset tappoivat toisiaan. Ydinräjähdykset veivät mukanaan suurimman osan Suomenkin järjestelmän osista, jäljellä on lähinnä yksittäisiä selviytyjiä. Ja vaikka sota loppui, ihmiset eivät lakanneet sotimasta. Ei tullut kansan yhteistä nousua rakentaa uusi Suomi. Ei ollut enää kansaa, oli vain selviytyjiä ja ihmisraunioita. Jokainen oli oppinut, että vain itseensä voi luottaa. 

Olen kuullut huhuja jostakin armeijan ja poliisin ylläpitämistä leireistä Etelä-Suomessa, mutta radioon niistä ei ole sanomaa kantautunut. Senkin paristot käyvät vähiin. Lisää etsiminen tarkottaisi kahdenkymmenen kilometrin kävelymatkaa suuntaansa, eikä niiden löytämisestä olisi takuita. Pitäisi varustautua ruokavaroin ja aseistautua.  Ja kulkea metsässä valonlähteettä.  Kuten mainitsin, päivällä liikkuminen voi olla pelottavaa. Ja toivoisin, että karanneet ja isännättömiksi jääneet, sairaat ja vesikauhuiset koirat olisivat ainoa syy.

Satunnaisten armeijoiden aseistettuja koneita ja koptereita lentää edelleen silloin tällöin yli, ja useimmat selvinneet paikalliset ovat kaikkea muuta kuin ystävällisiä. Oikeastaan ainoa syy, miksi olen edelleen hengissä, on se, etteivät kummatkaan tahot tiedä olemassaolostani. Hymähdän harhaileville ajatuksilleni ja kaadan pannusta kahvia.

Huomenna lähden.