Matti Jaakkola istui vesisateisessa metsässä kuusen oksien suojassa, tupakkaa polttaen. Hänen ryhmänsä muut jäsenet istuivat kukin oman puunsa alla lähimaastossa. ”Ei kellään olisi minulle tupakkaa?” Kuului erään puun alta ryhmän nuorin jäsen, Kyösti Takavainio. Kukaan ei vanhemmista miehistä ei vastannut mitään. Äkisti läheltä kuului rapinaa ja miehet valpastuivat. ”Ei hätää pojat.” Kuului ryhmää johtavan Markku Mäntymäen ääni. Miehet palasivat rentoihin asentoihinsa. ”No päästäänkö sisätiloihin yöksi?” Eemeli ’Eppu’ Hikivuori kysyi. Markku saapui muiden luokse ja istahti vapaana oleva kuusen juureen. ”Ikävä kyllä ei.” Hän huokaisi. ”On se perkele että mitään luvattua ei voida pitää!” Heikki ’Hessu’ Riisikkala murahti. Hetken metsässä kuului vain sateen ropinaa. ”Otatko Väinö ensimmäisen vahti vuoron?” Markku lopulta kysyi itseään lähimmältä mieheltä. ”Sopii.” Väinö Jahkaja vastasi. Matti heitti poltetun tupakkansa pois ja asettui mukavampaa asentoon ennen kuin sulki silmänsä.

Aurinko oli noussut loppu huhtikuun horisontin ylle kun Matti heräsi. Eppu ja Hessu puhdistivat aseitaan hieman etäämmällä ja Kyösti nukkui vielä. Markkua ja Väinöä ei näkynyt missään. ”Onko mitään uutta?” Matti kysyi muilta kaivaessaan tupakat taskustaan. ”Se selviää sitten kun Markku palaa.” Eppu vastasi. Väinö saapui paikalle läheisen kiven takaa. ”Jos meidät on vaan unohdettu tänne.” Hessu totesi lakonisesti tutkiessaan aseensa sisäosia tarkasti. ”Kaikki on mahdollista nykypäivinä.” Eppu naurahti kuivasti. Joukon keskuuteen lankesi hiljaisuus. Väsymys näkyi jokaisen miehen kasvoissa, mutta sitä ei näytetty muille. Eppu, Hessu ja Väinö olivat olleet Tampereen taisteluissa mukana, mutta eivät puhuneet asiasta. Kyösti oli asiasta heiltä kysynyt heti liityttyään ryhmään, mutta oli saanut Väinöltä vastaukseksi vain vihaisen tuijotuksen. Eppu oli lyönyt häntä. ”Jos vaan lähetään tänään, tuli käskyjä tai ei.” Väinö ehdotti istuessaan alas. ”Alkaa tämä odottaminen tympiä.” Hän jatkoi kaivaessaan tupakan itselleen. ”Minä en liiku ilman käskyä ylempää.” Eppu totesi saatuaan aseensa jälleen kasattua. ”Enkä minä.” Hessu säesti. Metsään lankesi jälleen hiljaisuus.

Toivo Jaakkola heräsi painajaisestaan huutaen. Hän ei ollut nukkunut yhtään yötä kunnolla Tampereen taisteluiden jälkeen, eikö erityisemmin niitä ennenkään. Tänään hänen olisi palattava rintamalle lyhyen lomansa jälkeen, jolla hän oli päässyt käymään kotitilallaan. Viisi vuotta sitten hän oli perinyt sen isältään vanhimpana poikana. Toivo nousi istumaan sänkynsä reunalle ja jäi siihen hetkeksi, pidellen kasvojaan käsiään vasten. Hän ei ollut kuullut pikkuveljestään mitään yli kahteen vuoteen. Isän kuoleman jälkeen he olivat nähneet toisiaan usein. Tapaamiset olivat harventuneet ja lopulta loppuneet kokonaan. Toivo nousi seisomaan ja käveli ikkunalle. Pihamaalla tilan emäntä, hänen vaimonsa, jakeli ohjeita piioille ja rengille. Raskautensa vuoksi hän ei enää itse voinut työskennellä. Palvelusväki lähti töihinsä ja Toivon vaimo kääntyi ikkunaan päin. Heidän katseensa kohtasivat ja rouva soi Toivolle iloisen hymyn. Toivo vilkutti takaisin hymyillen, mutta hänen ajatuksensa olivat kaikkea muuta kuin iloisia.

Joukko miehiä istui edelleen metsässä, odottaen johtajansa palaavan. Kyösti nukkui edelleen. Jokaisen läsnä olevan äijän katseessa oli hiven kateutta tuota nuorta sälliä kohtaan, joka ei ollut nähnyt vielä taistelua. Hän oli vielä toiveikas sodan suhteen, kun isoissa taisteluissa mukana olleet veteraanit olivat jo sisimmässään luovuttaneet. Matti oli säästynyt suuremmilta taisteluilta, mutta useissa pienemmissä ammuskeluissa hän oli menettänyt monia tovereita. Nyt hänenkin raudanlujat hermot olivat koetuksella, kun hänen ryhmänsä oli viettänyt viikon metsissä, kevyillä muonavaroilla ja vähillä tiedoilla sodan kulusta. Matti kaivoi tupakat taskustaan, mutta kuuli samassa läheisen kiven takaa rapinaa. Muut näkivät hänen reaktionsa ja valpastuivat itsekin. Kyöstiä lähimpänä istuva Väinö herätti hänet laittamalla kätensä tämän suun eteen varmistaakseen, ettei hän älähtämällä paljasta heidän sijaintiaan. Ryhmä tähtäili kivääreillään äänen suuntaan. ”Kirves!” Kuului metsästä. ”Halko.” Eppu vastasi ja miehet laskivat aseensa, kun Markku tuli näkyviin kuusien lomasta. ”Ei varmaan vieläkään mitään käskyjä.” Hessu totesi kuivasti istuessaan alas. Kyösti oli edelleen hämillään tilanteesta ja pälyili ympärilleen. ”Rauhoitu.” Väinö sanoi hänelle, tarjoten tupakkaa samalla kun Markku istui alas kivelle. ”Vihdoinkin on.” Markku ilmoitti ja kaikki keskittyivät häneen päin. ”Rahja on antanut käskyn, että jokaisen ryhmän tulee hankkia tarvikkeita läheisiltä suurtiloilta.” Markku ohjeisti muita. ”Tarvikkeet on tarkoitus viedä kirkolle, jossa muut vastaavia tehtäviä suorittavat ryhmät kokoontuvat jakamaan tietonsa ja tarvikkeensa ennen seuraavaa suurhyökkäystä.” Hän jatkoi ottaessaan tupakan Epulta, joka ojensi omaa asiaa hänelle. ”Tehtävä alkaa tunnin kuluttua.” Oli Markun viimeinen ohje. ”Mikä tila on meidän kohteemme?” Eppu kysyi. Martti veti syvään henkeä tupakastaan ja puhalsi sitten savua ilmaan. ”Jaakkola.” Hän totesi katsellessaan taivaalle. Kaikki katsoivat Mattia, jonka sukunimi oli sama kuin heidän kohteellaan. Hän nyökkäsi ja muut palasivat omiin ajatuksiinsa.

Huoneen ovi aukesi ja Jaakkolan tilan emäntä astui sisään. Hän kantoi tarjotinta, jolla oli kahvipannu ja kaksi kuppia. ”Huomenta.” Hän sanoi pirteästi miehelleen, joka veti saappaita jalkaansa sängyn laidalla. Toivo nyökkäsi vastaukseksi. ”Et kai sinä nyt jo lähde takaisin?” Emäntä kysyi huolissaan laskiessaan tarjottimen pöydälle. ”Tulevat hakemaan illansuussa.” Toivo vastasi samalla kun vaimo tuli hänen viereensä istumaan. ”Ajattelin mennä auttelemaan navetalle.” Hän jatkoi. Toivo oli nousemassa ylös, mutta rouva tarttui hänen käteensä ja Toivo istui takaisin alas. ”Onko sinun pakko lähteä?” Rouva Jaakkola kysyi mieheltään kyynel silmässään. He olivat olleet naimisissa vasta kahdeksan kuukautta ja heidän esikoisensa oli määrä syntyä kuukauden kuluttua. Hetken pariskunta katseli toisiaan hiljaisuuden vallitessa. ”Se on velvollisuuteni.” Toivo lopulta vastasi ja antoi sitten suukon vaimonsa poskelle. Seuraavaksi hän suuteli tämän vatsaa ja poistui sitten huoneesta.

Tunnelma oli jännittynyt Matin, Kyöstin ja Epun odottaessa merkkiä hyökätä Jaakkolan tilan takaovesta sisään, jossa Matti tiesi ruokavaraston olevan. ”Tuo yksi piika on melko nätti.” Kyösti sanoi katsellessaan palvelusväen työntekoa. Kokeneemmat miehet eivät reagoineet häneen mitenkään. ”Harmi etten ole täältäpäin kotoisin.” Kyösti jatkoi hermostunutta yksinpuheluaan, jolla hän purki hermostuneisuuttaan ensimmäisen kahakkansa alla. Tilan etupihalta kuului laukauksia. Eppu ja Matti lähtivät liikkeelle talon taka-ovea kohti, Kyöstin seuratessa kömpelösti heidän perässään. ”Vihollisia!” Kuului huuto talon edustalta kun miehet pääsivät ovelle. Matti tarttui oven kahvaan ja avasi oven. Eppu jäi vartioon pihalle kun Matti ja Kyösti menivät sisään.

Toivo oli juuri laittamassa takkia ylleen kun pihalta kuului laukauksia. Vaistomaisesti hän lähti juoksemaan keittiötä kohti, jossa hän piti kivääriään. Juostessaan ruokasalin läpi hän vilkaisi ikkunasta ja näki yhden rengeistään makaamassa maassa verisenä. Laukausten ääniä kuului edelleen ulkoa kun Toivo pääsi aseensa luokse. Se oli valmiiksi ladattu. Toivo suuntasi keittiön perällä olevaa komeroa kohti, josta pääsi talon taka-ovelle. Kaikki asiat pyörivät sekaisin hänen päässään, mutta silti keho hei miestä, eikä aikaa ajatteluun ollut. Ruokakomerosta kuului ääniä ja Toivo pysähtyi, tähdäten kiväärillään komeron suuntaan, edeten samalla hitaasti sitä kohti. Hän ehti nähdä kuinka yksi hahmo juoksi komerosta ulos, ennen kuin hän ehti komeron ja ulko-oven väliin. Toivo osoitti kiväärillään komeroon, josta kuului vielä ääniä. Hetken kuluttua komerosta tuli ulos mies, sylissään ruokatarvikkeita, jonka hän tunnisti veljekseen. Matti säpsähti huomatessaan miehen kiväärin kanssa ja katsoi Toivoa silmiin. Pihalta kuului yhä harvemmin laukauksia. Veljekset katsoivat toisiaan silmiin, mitään sanomatta. Matti tuijotti kylmästi asetta pitävää Toivoa, jonka silmissä näkyi epäröinti. ”Mene.” Toivo lopulta sanoi laskiessaan kiväärin ja nyökätessään päällään ulko-ovelle. Matti katsoi edelleen veljeään silmiin ilmeettömänä, lähtiessään hitaasti ulos. Matin poistuttua, Toivo seisoi hetken paikallaan raskaasti hengittäen.

Taistelun äänet olivat vaienneet kun Matti astui ulos ovesta, jonka eteen Kyösti oli pysähtynyt. Hän tuijotti järkyttyneen näköisenä maassa verisenä makaavaa Eppua. ”Mennään.” Matti totesi lähtiessään juoksemaan heidän tulo suuntaansa. Kyösti havahtui ajatuksistaan ja lähti Matin perään. Kaksikko kulki metsässä puhumatta mitään, kunnes saapuivat sovitulle tapaamispaikalle, jossa muut jo odottivat. Hessu sitoi Väinön jalassa olevaa ampumahaavaa oman takkinsa hihalla. ”Missä Eppu on?” Markku kysyi. Matti katsoi häntä silmiin ilmeettömänä. ”Löytyi kuolleena kun tulin talosta ulos.” Kyösti kertoi. Matti meni sivummalle lastaamaan saalista heidän reppuihinsa. ”Vai niin.” Markku totesi eleettömästi ja kaivoi tupakan taskustaan. Metsään laskeutui hiljaisuus. ”Ei voi olla totta.” Kyösti parahti. ”Yksi meidän tovereista on kuollut ja te ette välitä yhtään!” Hän huusi muille, itseään vanhemmille miehille. Muut jatkoivat toimiaan. ”Jumalauta!” Kyösti huusi. ”Oletteko te oikeasti noin tunteettomia!” Hän jatkoi samalla kun paiskasi kiväärinsä maahan. ”Nyt pidät juippi suus kii!” Väinö ärähti. Hessu oli juuri saanut hänen haavansa sidottua ja sytytti tupakkaa. ”Luuletko sää että Eemeli oli ensimmäinen joka kuoli? Me ollaan taisteltu aatteemme puolesta jo useita kuukausia ja nähty lukemattomien miesten kuolevan!” Hessu huusi noustessaan ylös ja alkaessaan kävellä Kyöstiä kohti. ”Mää näin Tampereella kuinka miestä kaatui kuin viljaa sadonkorjuussa. Luuletko sää että siinä oli aikaa surra jokaista toveria tai veljeä!” Väinö huusi pysähtyessään Kyöstin eteen. Markku ja Hessu katselivat tilannetta rauhallisina, Matin poltellessa tupakkaansa kauempana, taivaalle katsellen. ”Totta helvetissä meitä surettaa Eemelin menetys, mutta kaatuneiden toverien muisteleminen jätetään voiton juhlaan.” Väinö sanoi jokaista sanaa painottaen ja Kyöstiä suoraan silmiin tuijottaen. Kyösti laski katseensa maahan. ” Anteeksi.” Hän sanoi hiljaa. ”Eppu oli mulle ensimmäinen.” Kyösti kertoi kyynelten alkaessa virrata hänen silmistään. Väinö nosti Kyöstin kiväärin maasta ja antoi sen hänelle. ”Lähdetään.” Ryhmän johtaja Markku totesi tumpatessaan tupakkansa.

Jaakkolan tilan pihamaalla vallinnut kaaos oli rauhoittunut. He olivat saaneet yhden vihollisen tapettua, mutta menettäneet kolme omaansa, kaks kaatuneena ja yhden haavoittuneena. Tilan emäntä oli piiloutunut kahakan ajaksi vaatekomeroon, josta hänet oli löydetty itkemästä ja rukoilemasta. Eräs tilan rengeistään oli lähtenyt kuljettamaan vainajia kirkolle. Toivo laittoi eteisessä asepukuaan ylleen, kun hänen vaimonsa tuli kyynel silmin paikalle. Aviopari katsoi hetken toisiaan mitään sanomatta. Lopulta he halasivat toisiaan ja Toivo poistui. Hän yritti selvitellä ajatuksiaan kävellessään pihan poikki. Miksi hänen kotiinsa oli hyökätty? Miksi niin pienellä joukolla ja niin lyhyesti? Miksi Matti oli hiippaillut ruokakomerosta? Hänen täytyisi ilmoittaa tapahtuneesta vankileirin johtajalle. Ajatus leiristä sai kylmät väreet kulkemaan Toivon selkäpiissä. Hän ei halunnut palata sinne kaikkien kauheuksien jälkeen joita oli tehnyt, mutta velvollisuus kutsui. Renki talutti hevosen Toivolle ja hän hyppäsi ratsaille, karauttaen välittömästi liikkeelle.

Kylän laidalle oli hätäisesti rakennettu muutama hökkeli, joita ympäröi korkea piikkilanka aita. Toivo oli jättänyt hevosensa kirkolle ja kävellyt viimeiset kilometrit. Aurinko porotti taivaalla hänen saapuessaan portille. Vartijat avasivat portit päästääkseen hänet sisään. Toivo vihasi tätä paikkaa, mutta velvollisuus toi hänet tänne uudelleen. Mieluummin hän olisi taisteluissa, mutta sodan johto ei sallinut kartanon omistajan lähteä rintamalle. Kulkiessaan komentajansa parakkia kohti hän joutui kävelemään vankien ohi. Vankien, jotka olivat kuin varjoja, nälkiintyneitä ihmisiä joiden silmät näyttivät kuolleilta. Päästyään komentopaikalle hän pysähtyi hetkeksi kirkastaakseen ajatuksensa ennen kuin astui sisään. ”Jaakkola!” Kuului komentajan matala ääni välittömästi oven avauduttua. ”Onneksi selvisit siitä kahakasta.” Hän iloitsi kävellessään Toivon luokse. Miehet kättelivät. ”Sait siis jo tiedon.” Toivo vastasi kuivasti samalla kun heidän kätensä erkanivat. ”Eräs renkisi toi tiedon.” Komentaja kertoi palatessaan pöytänsä äärelle. ”Oli vienyt vainajia sekä haavoittuneita kirkolle ja toi uutiset samalla.” Hän jatkoi palatessaan tutkimaan papereitaan. Hetken huoneessa valitsi hiljaisuus. ”Siellä olisi lisää teloitettavia.” Komentaja lopulta totesi oven suussa seisovalle Toivolle. ”Mistä syytteistä?” Toivo kysyi, vaikka tiesi vastauksen. ”Väärällä puolella sotaa olemisesta.” Komentaja vastasi katsomatta Toivoa, joka puri kieltään palaen halusta kertoa mielipiteensä. ”Haluatko kokea miltä tuntuu olla kiväärin piipun toisessa päässä?” Komentaja kysyi, edelleen papereitaan selaten. ”En.” Toivo vastasi ja käveli ulos.

Viisi miestä katseli kirkon pihan tapahtumia etäämmältä, viereisen oppilaitoksen pihalta. ”Mitä ne tekee?” Kyösti kysyi kuiskaten. ”Näyttäisivät purkavan jotain tavaraa tuolta kärrystä.” Markku vastasi. ”Mutta mitä ne kirkkoon tuo tähän aikaan?” Väinö ihmetteli samalla kun kirkon pääovien eteen pysähtyneestä hevoskärrystä nostettiin jotain lakanoihin käärittyä, jonka kaksi miestä sitten kantoi sisälle. ”Koukataan lähemmäksi tuolta metsikön kautta.” Markku antoi käskyn ja lähti juoksemaan kirkon takana olevia puita kohden, muiden seuratessa. Hetken he odottivat puiden suojissa. Kukaan ei tullut, joten ei oltu nähty. Markku lähti ensimmäisenä kirkon pihaan, muiden seuratessa. Väinö tuli viimeisenä ja pysähtyi hetkeksi ennen kuin astui kirkon pihaan tehdäkseen ristin merkin. Hän ei ollut uskonnollinen mies, mutta tunsi hiljaisen rukouksen tarpeelliseksi Epun muistoksi. Olivathan he sentään eläneet lapsuutensa naapureina ja kasvaneet käytännössä katsoen veljinä. Väinön vanhempien kuoltua junaturmassa hänen ollessaan kymmenen vuoden ikäinen, Hikivuoret olivat ottaneet hänet heille asumaan. Markku pysähtyi kirkon nurkalle ja muut jäivät odottamaa paikoilleen. Hetken kuluttua hän juoksi vähän matkan päässä olevan matalan kivimuurin taakse. Muurin päällä kasvavat matalat pensaat antoivat lisä suojaa. Hessu odotti hetken ja nähtyään yksin jääneen vaunujen kuljettavan kääntävän selkänsä ryntäsi Markun perään. Matti oli seuraavana vuorossa ja sitten Kyösti. Väinö jäi nurkalle kun ensimmäisen kantamuksen sisälle vieneet miehet palasivat. He nostivat toisen lakanoihin käärityn paketin vaunuista. Toisen kantajan horjahtaessaan, lakanoiden välistä pilkisti veltto ihmisen käsi. ”Ne on ruumiita.” Hessu kuiskasi muille. ”Varmaankin kaatuneita tuodaan siunattavaksi ennen kirkkomaalle pääsyä.” Markku pohti. Kirkkoherra, Juho Lehto saapui pihalle. ”Mitäs tälle kolmannelle tehdään?” Vankkurien ajaja kysyi samalla kun edellistä vainajaa kannettiin kirkkoon. ”Hänkö oli yksi tilalle hyökänneistä?” Lehto kysyi ja kuski nyökkäsi. ”Heitä siihen maahan, suntio saa raahata sen sian tunkiolla.” Kirkkoherra vastasi tylysti ja lähti kävelemään takaisin sisälle. Vaunu kuski nosti Epun ruumiin vaunujen laitaa vasten ja heitti sen sitten maahan.

Väinö katsoi kirkon ovelle silmät vihasta leiskuen. Nähdessään toverinsa maallisten jäänteiden kohtelun hänellä napsahti päässä. Väinö latasi kiväärinsä ja lähti karjuen juoksemaan miehiä kohti. Hän tähtäsi kirkkoherraa, joka tuijotti hämillään kohti juoksevaa miestä. Vaunun ajaja otti pistoolinsa esiin kun Väinö laukaisi. Luoti meni kirkkoherran olkapäästä läpi ja tämä kaatui maahan huutaen. ”Voi perkele!” Markku kirosi ja latasi sitten oman aseensa. Kuljettaja ampui Väinöä rintaan ja hän kaatui maahan. Markku ampui kuljettajaa päähän tarkalla laukauksella heidän piilostaan juuri kun kaksi muuta miestä juoksivat ulos. ”Hyökkäys!” Lehto karjui maassa kun toinen miehistä tarttui hänen ja alkoi viedä verta vuotavaa kirkkoherraa sisälle. Hessu ja Matti laukaisivat kiväärinsä kaksi luotia osui pihalle jääneeseen mieheen. ”Tappakaa kaikki!” Kuului Lehdon huuto kirkon sisältä kun kaksi muuta miestä juoksi ulos aseiden kanssa. Markku osui toista jalkaa ja tämä kaatui, lyöden päänsä metalliseen kaiteeseen. Kyösti oli kokemattomampana kuin muut saanut aseensa vasta nyt laukaisu valmiiksi, mutta ampui ohi. Lehdon sisään vienyt mies palasi kiväärin kanssa ulos ja ampui, muttei osunut. Kirkon miehillä ei ollut suojaa, joten Matti ja Hessu saivat heidät ammuttua. Kirkon pihaan laskeutui hiljaisuus kun miehet latasivat aseensa uudestaan. Markku meni Väinön luokse, muiden jäädessä tähtäämään ovea uusien vihollisen varalta. Väinö haukkoi tuskallisesti henkeä maassa. Miehet katsoivat toisiaan silmiin kunnes Väinö lopetti hengittämisen. Markku sulki hänen silmänsä ja nousi ylös. ”Vallataan kirkko.” Hän sanoi ja johdatti me miehensä sisälle.

Pilvet lisääntyivät taivaalla ja huhtikuinen sää tuntui painostavalta. Toivo istui vangin vartijoiden parakissa pöydän ääressä, kasvot kämmeniinsä painettuina. He olivat hetkeä aiemmin teloittaneet kymmenen vankia vain siksi että he olivat eri puolella sotaa. Toivon ajatukset harhailivat kun hän mietti kaikkien ammuttujen perheitä ja ystäviä. Sodan alussa hänen puolellaan olevia oli teloitettu myös, mutta nyt kun sodan suunta oli kääntynyt, kostotoimet olivat monin kertaiset. Toivo ei halunnut mitään niin paljon kuin tämän turhan sodan loppumista, jotta hän voisi palata rakastavan vaimonsa luokse, kasvattamaan heidän pian syntyvää lastaan. Parakin ovi aukesi ja toinen vartija astui sisään. ”Ruoka on valmista.” Hän ilmoitti. Toivo nyökkäsi vastaukseksi samalla kun ilmoittaja poistui. Hiljaisuus ahdisti Toivoa, samoin kuin äänet. Jokainen hänen teloittamansa vanki vainosi hänen uniaan ja joskus myös valveilla oloa. Hän kohotti päänsä ja tuijotti seinä vasten nojaavaa kivääriään tyhjin katsein. Yksi laukaus ja unet loppuisivat, eikä hänen tarvitsisi enää viedä toisen ihmisen henkeä. Toivo nousi seisomaan, aikeenaan ottaa kivääri ja tehdä se, kunnes hän muisti vaimonsa ja syntymättömän lapsensa. Hän rojahti takaisin istumaan ja alkoi itkeä vuolaasti.

Kirkkoherra Lehto oli juoksi sakastin kohti, verta vuotavaa kättänsä pidellen. Kirkkosalin ovi potkaistiin auki. ”Pastori pysähtyy siihen jos haluaa pitää henkensä!” Markku huusi kävellessään rauhallisesti käytävää pitkin. Lehto pysähtyi ja kääntyi ympäri, nostaen kätensä samalla ilmaan. Hessu käveli muutaman askeleen Markun jäljessä, kivääriään laukaisu valmiina pitäen. Matti ja Kyösti tulivat joukon perällä ympäristöä tarkkaillen. ”Sitä ei siis suostuta siunaamaan meidän vainajiamme.” Markku totesi kävellessään. Lehto katsoi häntä uhmakkaasti, mutta ei sanonut mitään. Markku pysähtyi hänen eteensä. ”Pastorille on siis varmasti mieluista kuulla, että meitä tulee tänne pian lisää sadoittain ja sodan suunta kääntyy.” Hän sanoi uhmakkaasti. Lehdon kasvot kalpenivat. ”Te olette jo hävinneet.” Hän sai sanotuksi. Markku vain naurahti. ”Hessu, vie pastori sakastiin, Matti ja Kyösti, lukitkaa kaikki ovet.” Hän antoi käskyt miehilleen ja he tottelivat. Markku tiesi että tilanne oli toivoton, mutta sitä ei saanut ikinä näyttää vastustajille, saatikka omille joukoille.

Taivas oli vetäytynyt pilviverhon taakse, kun vankileirin vartijat polttivat ruuan jälkeisiä tupakoitaan ravintola parakin edessä. ”Huomenna tuodaan kuulemma lisää vankeja.” Eräs vartija sanoi. ”Meiltähän loppuu tila.” Toinen tuskasteli. ”Kyllä tilaa aina saadaan kun vaan tehdään.” Ensimmäinen vartija naurahti, tehden samalla käsillään kiväärillä ampumisliikkeen. Toivo seurasi keskustelua etäämmällä, sillä hän ei voinut sietää tupakan hajua. Muut vartijat nauroivat keskustelulle, mutta Toivoa se oksetti. Missä vaiheessa ihmishengestä on tullut näin halpa? Hän mietti. Paikallinen nuori mies juoksi heitä kohti. ”Kirkolta on kuulunut laukauksia!” Hän huusi. ”Mene kertomaan se joillekin muille, me olemme vain vartijoita.” Yksi vartijoista tiuskaisi hänelle ja muut nauroivat. ”Koko pitäjässä ei ole muita teidän edustajianne. Kaikki muut ovat taistelemassa pohjoisempana.” Nuori mies kertoi hengästyneenä. ”Leirin komentaja käski tulla kertomaan teille että aseet valmiiksi ja kirkolle.” Hän jatkoi saaden hengityksensä lopulta tasaantumaan. Vartijoiden hilpeä tunnelma lakkasi välittömästi, sillä vain harva heistä oli ollut oikeassa taistelussa. Hämmentynyt puheensorina alkoi mies joukossa. ”Aseet valmiiksi välittömästi!” Kuului paikalle saapuneen komentajan käsky. ”Lähtöön kymmenen minuuttia, koskee kaikkia kaksikymmentä ikävuotta täyttäneitä. Nuoremmat jäävät tänne vahtimaan vankeja.” Hän jatkoi käskyjen jakamista ja vartijat hajaantuivat kiireesti omia parakkejaan kohti. Kymmenen minuutin kuluttua vartijat seisoivat rivissä leirin portin edessä. Heitä oli tusinan verran, joista vain kolmella oli kokemusta taisteluista. Toivo tunsi kylmän hien selkäpiissään. Aamuista kahakkaa lukuun ottamatta hänkään ei ollut joutunut tositoimiin. ”Lähimmille joukoille on lähetetty tieto tilanteesta.” Komentaja kertoi. ”Emme tiedä vihollisen mies vahvuutta, mutta todennäköisimmin kyseessä on pieni yksikkö. Meidän tehtävämme on pääasiassa tiedustelu ja siviilien suojaaminen mahdollisilta uhilta.” Hän jatkoi ja miesten silmissä näkyi helpotus. ”Liikkeelle!” Komentaja käski ja lähti viemään joukkoaan eteenpäin. Hätäisesti kasaan koottu, kokematon joukko marssi epäjärjestyksessä kylän lävitse. Siviilit tuijottivat heitä epäileväisinä, kyllästyneinä sodan tuomaan nälkään ja kurjuuteen. Osa miehistä puheli rauhallisina, kunnes komentaja käski heidän olla hiljaa kirkon lähestyessä. ”Kolme miestä kummallekin sivu ovelle, kaksi sakastin ovelle ja loput minun kanssani pääovelle. Yritätte saada tietoja vihollisesta, ettekä mene sisään ennen kuin annan käskyn.” Kuului komentajan ohjeet. Miehet jakaantuivat sekasorrossa määräysten mukaan.

Kirkkoherra istui keskikäytävällä, penkkeihin nojaten. Hessu sai sidottua hänen haavan sakastista löytämällään kankaalla. ”Pastori on hyvä vain.” Hän sanoi noustessaan ylös. Lehto katsoi häntä vihaisesti silmiin, mutta ei sanonut mitään. Hessu meni Markun luokse, joka katseli ikkunasta ulos. ”Miltä näyttää?” Hän kysyi ryhmänjohtajalta. ”Toivotaan että meikäläisiä saapuu ennen heikäläisiä.” Markku vastasi kireänä. ”Vihollisia tulossa!” Heidän luokseen juokseva Kyösti ilmoitti tullessaan kello tornista alas. ”Perkele!” Markku kirosi. ”Montako?” Hessu kysyi. ”Näyttäisi olevan kymmenkunta. Ainakin Matin laskujen mukaan.” Kyösti vastasi, pelkoa äänessään. ”Eikä meikäläisiä näy?” Markku kysyi huolissaan ja Kyösti pudisti päätään. Markku puristi kätensä nyrkkiin. ”Hae Matti tänne.” Hän sanoi lopulta Kyöstille, joka lähti juoksemaan takaisin torniin. Hessu katsoi Markkua, joka selvästi mietti ratkaisua heidän epätoivoiseen tilanteeseensa. Matti ja Kyösti tulivat alas kellotornista. Hetken miesten keskuudessa valitsi hiljaisuus. ”Toverit.” Markku aloitti. ”Voin rehellisesti sanoa, että tilanne on epätoivoinen.” Hän sanoi. Kyösti lysähti seinää vasten epätoivoisena. ”Mutta se ei ole toivoton. Vahvistuksia on tulossa, en vain tiedä milloin.” Markku jatkoi puhettaan. ”Jos kestämme heidän tuloonsa asti, uskon, että me selviämme.” Hän sanoi rohkaisevasti. Matti ja Hessu nyökkäsivät. ”Yllätys on meidän etumme. Käyttäkää sitä.” Markku antoi ohjeet ja lähti kävelemään sakastin kohden. Hessu lähti hänen peräänsä. ”Meillä ei siis ole suunnitelmaa?” Hän kysyi Markulta, joka vain nyökkäsi. ”Jumalan tuomio laskeutuu teidän yllenne.” Lehto julisti maasta miesten kävellessä hänen ohitseen. Markku pysähtyi. ”Teille Isänmaa pettureille ei ole tilaa paratiisissa.” Lehto jatkoi saarnaamista. ”Isänmaa pettureita vai?” Markku kysyi vihaa äänessään. ”Se on kuule kuikelo niin että me taistelemme isänmaamme puolesta, te olette ne petturit.” Hän sähisi kirkkoherralle. ”Teillä sioilla ei ole tulevaisuutta.” Kirkkoherra naurahti. Se oli viimeinen pisara Markun kuppiin. Hän nosti Lehdon paidan liperistä ylös ja löi häntä kasvoihin. Hessu säikähti Markun äkkinäistä tekoa. ”Vai olemme me sikoja!” Markku huusi ja jatkoi lyömistä pidellen uhriaan pystyssä toisella kädellään. ”Teikäläiset tappoivat koko mun perheeni!” Hän huusi samalla kun Hessu tarttui häneen kiinni. ”Lopeta” Hän sanoi yrittäen rauhoitella Markkua, joka työnsi toverinsa sivuun. ”Koko perheeni!” Markku huusi päästessään irti tajunnan rajamailla horjuvalle Lehdolle, joka rojahti lattialle. ”Myös lapset ja vanhukset!” Markku jatkoi huutoaan potkien samalla kirkkoherraa. Hessu sai revittyä Markun kauemmas. ”Kaikki tapettiin minun vakaumukseni vuoksi.” Markku ärjyi nyt jo tajuntansa menettäneelle Lehdolle. ”Anna olla.” Hessu rauhoitteli häntä. Matti ja Kyösti seurasivat tilannetta käytävän toisesta päästä. ”Pitääkö tuo Markun sanoma paikkansa?” Kyösti kysyi itseään kokeneemmalta ja ryhmässä pidempään olleelta Matilta, joka vain nyökkäsi vastaukseksi.

Komentaja saapui Toivon ja hänen parinsa luokse sakastin ovelle, joka sijaitsi kirkon takana. ”Te kaksi jäätte ulos ja esitätte mahdolliset pakoyritykset.” Hän ohjeisti miehiään. ”Olemme vahvistaneen neljä vihollista sisällä, mutta heitä voi olla muitakin. Aloitamme pian hyökkäyksen muilta ovilta saman aikaisesti.” Komentaja kertoi ja miehet nyökkäsivät ymmärtämisen merkiksi. Komentaja poistui paikalta. ”Saatiin helpoin homma.” Toivon pari totesi iloisesti. ”Toivottavasti.” Toivo vastasi jännittyneenä. Komentaja palasi pääovelle. ”Kaikki valmiina?” Hän kysyi miehiltään ja kaivoi pistoolinsa esille, odottamatta vastausta. Hän laukaisi aseensa ilmaan merkkinä muille ryhmille että hyökkäys alkaisi. Kaksi hänen kanssaan ollutta miestä avasi kirkon ovet ja kaksi muuta astuivat sisään, kiväärit laukaisu valmiina. ”Te kaksi, tarkistakaa torni.” Komentaja kuiskasi oven avanneille miehilleen, jotka lähtivät nousemaan rappusia. Kolmen miehen joukko avasi ovet kirkkosaliin ja astuivat sisään varovasti. Muut miehet olivat myös edenneet kirkkosaliin sivu ovista. ”Käytävällä makaa joku.” Yksi miehistä ilmoitti komentajalle, nähdessään Lehdon tajuttomana käytävällä. Kaikki miehet kerääntyivät kirkkoherran luokse. ”Onko hän elossa?” Komentaja kysyi mieheltä, joka oli kumartunut tutkimaan kirkkoherran vointi. ”Juuri ja juuri. Hänet on vain piesty pahoin.” Mies kertoi. ”Millainen hirviö tekee näin papille kirkossa?” Eräs mies ihmetteli juuri kun Hessu ponnisti ylös saarnatuolista ja laukaisi kiväärinsä, ampuen ihmettelevää miestä päähän ja piiloutuen sitten takaisin tuolin suojaan.

Kirkossa puhkesi kaaos. Matti ja Markku potkaisivat alttarin molemmilla puolilla olevat, sakastiin johtavat ovet auki ja ampuivat miehiä kohti, vetäytyen sitten takaisin sakastiin lataamaan aseensa uudelleen. Kyösti vartioi sakastista ulos johtavaa ovea. Hessu nousi jälleen ylös ja ehti laukaista kiväärinsä, osuen komentajaa olkapäähän, ennen kuin hän sai luodin rintaansa ja lysähti saarnatuolin pohjalle. Kolme miestä makasi kuolleena kirkon käytävällä ja muuta olivat suojautuneet penkkien taakse. ”Oletteko kunnossa?” Yksi miehistä kysyi haavoittuneelta komentajalta. ”Tappakaa ne siat!” Komentaja karjui laukausten vaihdon yhteydessä. Yksi miehistä kiipesi saarnatuoliin varmistamaan että Hessu oli varmasti kuollut. ”Tää on viimeinen taisto.” Hessu lauloi viimeisillä voimillaan ennen kuin ampui häntä kohti tulleen miehen. Riisikkalan tilan seitsemäs pojasta nuorin menehtyi hymy kasvoillaan, tyytyväisenä elämäänsä. Aiemmin torniin kiivenneet miehet juoksivat kirkkosaliin ja Markun ampuma luoti osui toista kylkeen, kaataen tämän maahan. Hänen parinsa raahasi haavoittuneen penkkien suojiin samalla kun Markkua osui olkapäähän. ”Miten voi olla näin vaikeaa tappaa kahta miestä!” Komentaja karjui. Matin ampuma luoti osui penkkiin hänen vieressään. ”Saatana!” Komentaja huusi. Markku nojasi sakastin seinään olkapäätään pidellen. ”Kyösti, tänne.” Hän komensi Matin jatkaessa ampumista. ”Mitä asiaa pomo?” Kyösti kysyi tullessaan Markun luo. ”Sinun pitää paeta.” Markku sanoi. ”Olet liian nuori kuolemaan näin turhassa taistelussa. Ota Matti mukaan, minä pidättelen hyökkääjiä.” Hän jatkoi. ”Mutta… ” Kyösti aloitti, mutta Markku keskeytti hänet: ”Se on ryhmänjohtajasi viimeinen käsky.” Laukausten äänet harvenivat. ”Matti!” Markku huusi. ”Lähtekää.” Hän komensi ottaessaan kiväärinsä maasta. Matti nyökkäsi hänelle ja lähti sakastin perällä olevalle ovelle. ”Matti puhuu vähän, mutta en tunne ketään niin luotettavaa miestä.” Markku sanoi Kyöstille ja työnsi hänet sitten Matin perään.

Laukaukset sakastista olivat loppuneet hetki sitten ja kirkkosalissa oleva miehet odottivat jännittyneinä. He olivat menettäneet viisi miestä ja kaksi oli haavoittunut. ”Edetkää sakastiin.” Komentaja ohjeisti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Miehet jäivät paikoilleen, epäröintiä katseissaan. ”Eteenpäin!” Komentaja karjui. ”Se on käsky!” Hän huusi, mutta kukaan ei liikahtanut. Komentaja vilkuili miehiään raivoissaan. ”Senkin pelkurit!” Hän huusi. Yksi miehistä alkoi itkeä. ”Jos vain mennään kotiin?” Hän sopersi. Komentajan silmät leimahtivat vihasta. Hän otti pistoolinsa ja ampui itkevää miestä silmien väliin. Muut pelästyivät ja samassa Markku tuli ulos sakastista ja ampui komentajaa päähän. Hän oli tarkkaillut tilannetta ovessa olevista luodin rei’istä ja päättänyt nyt olla parhaan hetken viimeiselle uroteolle. Kirkkosalissa olleet miehet jähmettyivät paikoilleen kun kokenut Markku latasi kiväärinsä uudelleen nopeilla ja varmoilla liikkeillä. Hän ehti ampua lähimpänä ollutta miestä rintaan ennen kuin muut saivat ammuttua hänet. Markun eloton ruumis lyyhistyi alttarille ja kirkkoon lankesi hiljaisuus.

Ulkona oli alkanut sataa. Toivo seisoi kirkon pihalla levottomana. Sisältä kuuluneet laukausten äänet olivat loppuneet, mutta he eivät tienneet kumpi puoli oli voittanut laukausten vaihdon. Toivon seurassa oleva, nuori vartija oli silmin nähden hermostunut polttaessaan tupakkaa. ”Eipä ole näkynyt pakenevia vihollisia.” Toivo aloitti keskustelun, lievittääkseen parinsa hermostuneisuutta. ”Taisi olla helppo voitto meille.” Hän jatkoi, mutta puhui kuuroille korville. Toivo käveli parinsa luokse. ”Oletko kunnossa?” Hän kysyi samalla kun ovi potkaistiin auki. Toivon pari lähti välittömästi juoksemaan pakoon kun kaksi miestä tuli kirkosta ulos, aseet ammunta valmiudessa. ”Matti?” Toivo hämmästyi tunnistaessaan toisen miehistä veljekseen. Matin takana oli nuorempi mies, joka oli silmin nähden paniikissa. Matti tähtäsi veljeään kiväärillä ja veljekset katsoivat toisiaan silmiin. Kirkon pihassa oli hiljaista, sateen ropinaa lukuun ottamatta. Toivo avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Matti laukaisi aseensa ja osui Toivoa sydämeen. ”Oliko hän joku tuttu?” Kyösti kysyi samalla kun Matti kumartui veljensä viereen. ”Lapsuudesta.” Matti vastasi sulkiessaan veljensä silmät. Matti nousi ylös ja kaksikko lähti kävelemään kirkon vieressä olevaa koulua kohti. ”Eikös tänne pitänyt tulla muitakin meikäläisiä?” Kyösti kysyi heidän kävellessään, mutta Matti ei vastannut. Kyösti katsoi toverinsa ilmeettömiä kasvoja, mutta niillä näytti valuvan vain sadepisaroita.